Sano vain: "Djoudj" (dzudz) ja  olet nimennyt UNESCOn maailmanperintökohteen  Senegalissa.  Djoudjin  kansallispuisto sijaitsee 70 km Saint Louisista mahtavan Senegal-virran suuressa mutkassa, jonne on syntynyt vesilinnuille otolllinen ruovikkoalue. Vesilintuja  ei ole  vähän. Lintuja  on  arvioitu olevan talvisaikaan  3 miljoonaa.

Djoudjin suosioon  on yksinkertainen syy.  Jos olet  muuttolintu ja  ylität talvimuutollasi läntisen Saharan, kansallispuistosta löytyy ensimmäinen ympärivuotinen makean veden vesistö. Lisäksi  siellä on  saaliseläimiä ja pysyville asukkaille pesäpaikkoja niin puissa kuin maassa.



Vierailu Djoudjissa oli retki, jonka ostaminen onnistui yksinäiseltäkin matkailijalta. Tarvittiin vain sinnikkyyttä poiketa jatkuvasti kurkkimassa olisiko jompikumpi Saint Louisin matkatoimisto sattumalta auki. Ja sitten piti pakottaa huolestunut virkailija ottamaan rahat autosta, oppaasta ja veneestä, hintaa tuli noin 50 euroa, kun porukassa operaatio olisi toki tullut paljon halvemmaksi. Opas osoittautui erinomaiseksi, ja tauolla hän opiskeli lintukirjasta koko ajan lisää.

Ai epäselvä kuva yllä vai? Sopii mennä ottamaan parempia. Kuvassa ylempänä lentää 15-20-kiloinen  pelikaani ja sen alla pikkulinnulta näyttävä otus on juuri kalan lennosta napannut merimetso.

Retken parituntisen veneilyosuuden pääkohde oli ja on valtava pelikaanisiirtokunta joessa olevalla saarella. Jossain näin mainittavan että pesijöitä olisi 30 000 vain tässä yhdessä melkoista metakkaa pitävässä kohteessa, eikä se ole puiston ainoa pelikaanien pesimäalue.

Oli hienoa päästä seuraamaan läheltä sekä pelikaanien omintakeista ryhmäkalastusta että kokoonsa nähden huikeaa matalalentotaitoa. Siipiväliltään päällekin kolmemetrisiä valkoisia pelikaaneja ja hiukan pienempiä afrikkalaisia punaselkäpelikaaneja liukui veneen ohi ja yli jatkuvana virtana.



Pelikaanit kalastavat muodostamalla veden pinnassa renkaan kalaparven ympärille. Kaikki syöksyvät yhtä aikaa ja kirjaimellisesti haavi auki parven kimppuun. Tämä toimii. Menetelmästä on 40 miljoonan vuoden myönteinen kokemus. Iso lintu pärjää kilolla kalaa päivässä, epäilemättä kiitos taloudellisen ja esteettisen lentotyylinsä.

Suomalaiset muuttolinnut alueella jäivät vähille havainnoille. Päätin yksipuolisesti, että venettämme innolla peesanneet kalatiirat kuuluivat tähän joukkoon, kunnes toisin todistetaan. Kovin olivat kotoisen oloisia, ihan kuin Turun saaristossa kesäisin. Kahlaajista näkyi veneen reitillä runsaasti paikallisia jacanoita, virallisesti kai suomeksi jassanoita.

Majesteetillisia kiljumerikotkia  (african fish eagle) partioi Djoudjin yllä, ikävä kyllä sen verran korkealla ettei saanut kuvaa. Kuulematta jäi myös kotkan kuuluisa kijaisu, josta on sanottu, ettei sitä voi kerran kuultuaan unohtaa. 

Iibikset, jalohaikarat, kapustahaikarat lusikkanokkineen, kurjet, merimetsot ja pikkuserkkunsa afrikkalaiset  kaislamerimetsot sekä egyptinhanhet jäivät mieleen  muusta lintujoukosta. 

Muitakin eläimiä Djoudjissa osui silmään: yksi 3-metrinen pyton joentörmällä, pari varaania rannalla, eri-ikäisiä niilinkrokotiileja rannalla ja vedessä, pahkasikoja pikku porsaineen siellä täällä ja apinalauma tien sivussa.

Jossain on väitetty Djoudjia maailman kolmanneksi tärkeimmäksi lintuvedeksi. En tunne tilastoa, mutta sen voin sanoa, että luonnosta vakavasti kiinnostuneelle paikka on Suomen talven aikaan huikea luontokokemus.

JormA


 

 

Kannattaako Senegaliin matkustaa? Onko siellä turvallista? Entä yleensä Afrikkaan? Tällaisia hyviä kysymyksiä olen saanut Turun katukuvassa. Nykyään matkustustyylejä ja erilaisia odotuksia on niin paljon, että vastaaminen on vaikeaa.

Oma kokemukseni Afrikasta nyt 10 maassa käytyäni on se, että yksin ei kannata mennä ollenkaan. Omia lapsia en ottaisi mukaan trooppisten sairauksien alueelle reissaamaan.  Ryhmä samanhenkisiä aikuisia ihmisiä on järkevin vaihtoehto. Ryhmällä pitää myös olla kokenut vetäjä. Säätämään ei kannata lähteä. On hyväksyttävä se, että asiat eivät ole ihan kenenkään hallinnassa siitä hetkestä, kun Afrikan kamaralle astut.



Jos monumentaalisia nähtävyyksiä etsii, Saharan eteläpuolella sellaisia ei ole. Luontoa ei  välttämättä löydä lentokentän nurkalta. Mukavuuksia hakeva suuntaa muualle. Entäpä ryyppyreissaaminen? Turvallisuustilanne on harvemmin Afrikassa sellainen, että se kannustaisi muita kuin kaikkein itsetuhoisimpia ryyppäämään. Kuvan mieto La Gazelle-olut soveltuukin parhaiten janon sammuttamiseen.

Senegalista  erikseen  sanoisin sen,  että  sujuva ranskankielinen supliikki on  edellytys  itsenäiselle matkailulle  maassa.  Muuten  asiat eivät kertakaikkiaan hoidu. Meikäläinen turistiranskan solkkaaja kuuli riittävän kertaa reaktion: ettehän te ranskaa osaa. Ja palvelu loppui. Vaikea oli välttää sitäkään vaikutelmaa, että osa väestä piti ranskaa puhumatonta toubabia eli valkoihoista yksinkertaisesti vähämielisenä.

Hyvä puoli Senegalissa on se, että maassa näkee vähän turisteja ja he eivät ole amerikkalaisia, japanilaisia eivätkä saksalaisia. Huono puoli on se, että he ovat ranskalaisia.

Onko Afrikassa ihanaa? Onko se ihanaa, kun ihmiset hymyilevät ja tulevat estottomasti juttelemaan? Ovatko ihmiset tosiaan onnellisia, kun hymyilevät koko ajan? Ensimmäisellä kerralla Afrikassa eurooppalainen saa helposti sellaisen vaikutelman. Ajatus siitä, että  hymy  on onnellisuuden merkki, on tietysti naiivi. Hiukan kokeneempi kävijä alkaa vähitellen tajuta, että afrikkalaiset hymyilevät pikemmin siitä huolimatta, että heidän elämässään ei yleensä niin kauheasti onnen aiheita ole. Kuten muualla, myös Afrikassa jos joku hymyilee sinulle, hänellä on mielessä jotain ihanaa, jota sinulta haluaa.

Senegaliin ja muualle Afrikkaan voi matkustaa pitämään yllä omia illuusioita hetkessä elävistä onnensa hymyilijöistä. Tai voi matkustaa katsomaan, miten rankkaa ihmisen elämä voi olla ja on.

Jorma  

No niin, onhan sitä selvitty Suomeen asti. Ei se aivan helposti onnistunut. Viime blogin Tukholman keskustassa naputeltuani lähdin liikkeelle ja huomasin aivan vieressä Viking Linen toimiston. Sieltä selvisi yllättäen, että illan lähtö Turkuun oli buukattu aivan täyteen. Kiusallista myöntää, mutta hetken löi ihan tyhjää ennen kuin muistin Siljan olevan sentään vielä olemassa. Eipä muuta kuin painavan matkalaukun kanssa puolijuoksua tihkusateessa Sveavägenille Silja Linen toimistoon, joka oli menossa kiinni vartin kuluttua.



Lisätään jännitystä kuvalla Sandakamin kylän kilpikonnafarmilta. Sveavägenillä olo oli sama kuin kuvan kilpikonnalla, kun tempaisin oven auki. Hyttipaikkaa ei ollut vaikea saada, syy selvisi Silja Symphonylla jossa kourallisen humalaisia savolaisia ja muita stereotyyppejä piti hallussaan muuten lähes tyhjää alusta.

Seuraavan kerran jättiläinen seisoi harteilla Turun satamassa. Lissabonin huumekoirilta oli turkulaisen virkaveljen tai -siskon mielestä jäänyt jotain huomaamatta. Tullinainen oli hyvin asiallinen ja hänen työparinsa, tuo legendojen kunnolllinen tullimies, oli vielä asiallisempi. Ei valittamista, mutta jotenkin tyypillinen päätös tälle selkeästi huonon tuurin vaivaamalle reissulle. Niin juu. Ei ollut mitään löytämistä.


Jorma

No niin. Nyt pitää taas totutella skandeihin ja siihen, että pisteet ja muut pikkujutut ovat oikeilla paikoillaan eikä missä sattuu.

Kaupunki on portugaliksi Estocolmo ja suomeksi Tukholma. Olinko todella vielä eilen Saint Louisin kirkkaasti maalattujen siirtomaa-ajan talojen keskellä?

Taistelu nettilipun printistä tuntuu jo aika kaukaiselta, vaikka tärkeältä. Kalashnikovia heilutellut turvamies Leopold Sedar Senghorin kansainvälisen lentokentän ulko-ovella oli printistä niin ilahtunut, että ei tarvinnut erikseen kysyä, miten olisi käynyt jos minulla olisi ollut jokin elektronisen lennon tunnus vaikka kämmenselkään tai ruutupaperille kirjoitettuna. Siihen olis jätkä suolannut. No ei sentään, mutta sisälle tuskin olisi päässyt.

Printtilipun kanssa kävin vielä lounaalla Fleuve Plus-ravintolassa, jonka siisti vessa oli hieno asia Saint Louisin mittakaavassa. Kuukaudessa en onnistunut kehittämään afrikkalaista rakkoa, jota ei ilmeisesti tarvitse ihan joka päivä tyhjentää. Kolmella eurolla eteen kannettiin lisäksi erinomainen kokonainen grillattu kala tai muu vastaava ateria.

En koskaan päässyt sinuiksi senegalilaisten taksimiesten kanssa, joiden 3-5 kertaiset ylihintapyynnöt olivat minusta yhtä rasittavia kuin kuljettajien haluttomuus ajaa minnekään tai edes ottaa autoon ilman perinpohjaista ranskankielistä ajosuunnitelman vatvontaa. Päätökseni kävellä Faidherben rautasillan yli Saint Louisin saarelta Afrikan mantereelle lipsahti jotenkin siihen, että kävelin sitten koko matkan autoasemalle eli gare routierelle. Paahtavassa auringossa matkaa kertyi 4,5 km. Asemalla hämmensin paikallisia etsimällä vessan, jossa olin jälleen kerran ainoa kävijä. Afrikkalaiset pidättävät, missä on omat hygieniapoliittiset etunsa, joiden kuvailu ei ehkä ole tarpeen. 

Kyyti Saint Louisista Dakariin maksoi 3700 cfa eli 6 euroa, matkaa on 260-270 km. Valkoihoisena minut heitettiin tuttuun tapaan seitsemän matkustajan Peugeotin huonoimmalle paikalle, vasemman takapyörän päälle, minne jostain syystä yleensä kertuu myös aikamoinen bensan käry. Takapenkkiseuraksi sain onneksi kaksi iloista ja kapoista libanonilaispoikaa, jotka flirttasivat keskipenkin kahden nuoren senegalilaistytön kanssa aika mielenkiintoisesti. Autossa oli lisäksi lammas, tätä lähes kaljun lyhytkarvaista senegalilaista sorttia. Lammasta en matkan aikana nähnyt kertaakaan, se oli joko tavaratilassa tai katolla. Mutta ääntä se piti, ja libanonilaispojat lauloivat.

Matka sujui Rufisquen pullonkaularisteykseen ja sen ohi tosi joutuisasti auringon jo laskiessa Dakaria ympäröivien komeiden baobab-metsien yltä. Sitten liikenne vain pysähtyi. Pisin seisonta samassa paikassa valtavan pakokaasupilven sisällä oli puoli tuntia. Kokonaiskestoksi tuli viisi ja puoli tuntia, jossa on lähes pari tuntia liikaa. Kauhean riidan jälkeen kuski heitti koko porukan jollekin huoltoasemalle, olin keskellä Dakaria aivan pihalla, ja lentokentälle alkoi olla jo ainakin ajatustasolla kiireenpoikasta.

Aika helposti löysin vanhan kunnon Dakar Dem Dikkin bussireitin, mutta bussia ei tullut. Aloin metsästää taksia, mutta pari kuljettajaa kieltäytyi viemästä minua Patte d´Oien eli Hanhenjalan risteykseen. Olisi pitänyt tarkemmin osata kertoa minne ajetaan. Lopulta löytyi kaveri, joka ajoi ja minä neuvoin minne ajetaan. Ei se vaikeaa ollut. Korvaus näin jännittävästä matkustajasta oli ruhtinaallinen, maksoin kuskille mitä hän pyysi ja hän pyysi todella paljon. Tänään hänellä varmaan on jo uusi auto.

Hanhenjalan risteyksessä piti käydä matkalla lentokentälle siksi, että iso matkalaukkuni oli säilytyksessä Sunu Ker-keskuksessa. Hain sen tuulispäänomaisesti taksin odottaessa lähikulmalla, keskuksen pojat katsoivat epäafrikkalaisen vauhdikasta menoa aika lailla haavi auki. 

Dakarin kansainvälisellä lentokentällä on ystävänsä ja kriitikkonsa. Odotuspuoli on karuhko, ilmastoimaton tila. Istumapaikkoja on 3 kpl ja tuona iltana kansainvälisiä lentoja oli muutamassa tunnissa kahdeksan. Sadat ihmiset nostavat tunne- ja lämpötilat melkoisiin lukemiin. Kansainvälisellä puolella tsekkauksen jälkeen olikin sitten istumatilaa ja huurrekone hurjana.

Olin siis ostanut netistä Portugalin lentoyhtiön TAPin edulliset lennot Dakarista Lissaboniin ja sieltä edelleen Tukholmaan, alle 400 euroa. Lähtöaika 03.00 aamuyöllä oli toki epämukava. Vieressä matkustanut nuori tyttö oksensi koneessa kuin suihkulähde. Raukka oli tosi kipeä. Lissabonissa turvamies takavarikoi palmuviinipullon, jonka Dakarin kentän myyjä oli jättänyt sinetöimättä. Ehkä joskus sekin selviää, miltä tuo tuote maistuu ja miten tehoaa. Vihreään kevätasuun pukeutuneesta Lissabonista jatkolento Tukholmaan oli jo ruotsalaisen tapaukseton. Vaatetta toki piti pikkuhiljaa lisäillä.

Tukholmassa sataa. Olin jo unohtanut, että sadetta on olemassa, eikä sitä olisi ihan vielä tarvinnut palauttaa mieleen. Ulkolämpötilasta on myös unohtunut joitakin kymmeniä lämpöasteita pois. Mutta olin kaivannut sitä, että saa rauhassa istua ja kävellä. Se on mukavaa pitkästä aikaa. Kohta pitää katsoa, miten pääsee Stadsgårdenin Viking-terminaaliin ja saako paikan Turun laivalle. Eiköhän nuo onnistu.

Jorma        

   

 

Osikon huudahdus on lainaus vanhalta herralta, joka illallispoydassa varoitti lastenlastaan koskaan katsomasta nigerialaista silmiin. Senegalilaisia molemmat ja varoitus oli ranskaksi. Herra on ilmeisesti kaynyt Lagosissa ja tyytyvainen siita etta selvisi hengissa pois.

Yritan samaa Senegalin suhteen. Viime yon vietin Saint Louisin Auberge La Louisiannen parhaassa huoneessa joka oli pikemmin mahtavan Senegal-virran paalla kuin sen varrella. Feng shui-kuvio oli aika hyva kun oli kolmelta taholta virtaavan veden ymparoima eika Atlantillekaan montaa sataa metria ollut. Illalla katselin Senegalin puolen valoja ja niiden valista pimeytta, joka on Mauritaniaa.

Elektroninen lentolippu on ja taikasanakin on. Imprimeur on tulostin ranskaksi ja vain ja ainoastaan taman sanan osaamalla on edes toivoa saada takalaisissa nettikahviloissa tulostetta. Kahvilan tyontekija on nyt uurastanut asian kimpussa ahkeasti puolisen tuntia. Kun viimeksi uskalsin katsoa, han oli onnistunut tulostamaan jo sen imprimeurin testiliuskan. Oho, nyt neito yllatti ja toi printatun lipun eika edes pyyda siita ainakaan viela eri maksua.

On jo kysytty, miksen kirjoita lipun tietoja paperille. Tulkaapa kokeilemaan jollekin afrikkalaiselle lentokentalle keskella yota, minka verran itsekirjoitetut paperilaput kiinnostavat. Lipussa lukee sikseen selvalla ranskan kielella. etta vain tuloste kelpaa. 

Vierailuaikani on siis kulumassa umpeen alkuperaista suunnitelmaa aikaisemmin mutta onhan taalla jo kulunut 36 kokonaista paivaa ja risoja matkapaivia tulee useampi. Kunhan paasee Suomeen niin ehka jotain kuvitustakin saa tuikattua talle sivustolle.

Ei muuten ollut tarkoitus leukailla afrikkalaisten haluttomuudesta olla kuvattavana, vaan nimenomaan haluan korostaa etta oikeus kieltaytya olemasta kuvattavana on ihmisoikeus, jota ei saa eika pida ajattelemattomasti loukata missaan, ei Afrikassakaan vaikka kuinka olisi pittoreskia olevinaan.

Sano perassa Djoudj. Senegal-virran suuressa mutkassa on ensimmainen ymparivuotinen vesisto Saharasta etelaan. Pahkasikoja, varaaneja, niilinkrokoja, yksi 3 m pyton, 3 miljoonaa lintuja pelikaaneja merimetsoja tiiroja haikaroita voi ei aika loppuu...

Jorma