Usko Dakarin liikennelaitokseen DDD Dakar Dem Dikk horjui iltapaivan massiivisessa ruuhkassa. Samassa sopassa kiehui ihmisliha takseissakin tietysti.

Eilen liikenne sujui. Seikkailun kohteena oli Sangakamin kylan takana reilut 30 km Dakarista toimiva kilpikonnien suojeluyhdistyksen ihan sympaattinen kilpparipuisto. Kaksi ruotsalaista naista oli tullut sinne taksilla raukat, kalliiksi tuli muutaman auringossa passiivisesti turvastaan nauttivan kilvenkiikuttajan katselu.

Itse otin homman seikkailuna afrikkalaisessa julkisessa liikenteessa. Dakar Dem Dikk kiikutti mukavasti ja tehokkaasti 0.35 eurolla Rufisquen risteyskaupunkiin asti.

Rufisquen risteyshelvetissa yritin selvittaa erilaisten ndiaga ndiaye-autojen kuljettajilta, mista Sangakamin matkustajat nousevat valkoisin 30 hengen Mersu-busseihin. Jotka siis tuntevat helpon kutsumanimen ndiaga ndiaye. Kolmisen varttia seurasin toinen toistaan huonompia neuvoja.

Lopulta muistin bussin ikkunasta nakemani tienviitan Sangakamiin. Marssin tieta kotiinpain ja risteyksesta Sangakamin yleissuuntaan. Aikanaan kohdalle tuli joukko odottavasti kykkivia paikallisasukkaita. Veikkasin aivan oikein, etta ndiagaa tassa odotellaan Afrikan auringossa kykkien. Kiireiset lokaalit sulloutuivat ensimmaiseen paikalle savuttaneeseen ndiagaan kuin sillipurkkiin; itse veikkasin etta kohta tulee toinen tyhjempi perassa ja istuin sitten siihen.

Kaikki julkiset kulkupelit saa normaalisti pysaytettya hanskan nostamalla mihin tahansa tien varressa, pedanteille on olemassa oikein pysakkejakin, vaikkei niita aina ole merkitty.

0.20 euron ndiagan vauhdissa mietin miten lika ja roju kasaantuu Afrikassa eri tavalla kuin Euroopassa. Ajoneuvot pakataan aina niin piripintaan ihmislihaa kuin suinkin, mutta silti tuoksuu puhtaalta, tavallisesti miedosti hajustetulta saippualta tai pesuaineelta. Kiitin onneani etta olin pukenut ylleni suoraan pyykkinarulta, ei joutunut noloon asemaan.

Roju on todella Afrikan toinen nimi. Mutta ihmiset itse ovat epatodellisen puhtaita kaikissa mahdollisissa ja joskus mahdottoman tuntuisissakin olosuhteissa. Senegalissa asian huomaa erityisesti. Jos ei ihan olla aasinajossa tai kivenhakkuuhommissa, vaatteet ovat tip top ja tyylia on vaikka roskissa ja polyssa kahlatessa.

Kotimatkan lopuksi annoin nakata itseni viela kolmanteen Dakarin symboliin, hitaasti eteenpain sheikkaaviin museosta karanneen oloisiin car rapideihin. Nimi on ehka ollut kuvaava joskus ennen sotia. Tunnelma on naissa etenkin vanhojen eukkojen suosimissa vatkaimissa kaikkein tiivein, suorastaan mahtava. Rahastaja-sisaanheittajien into houkutella yha uusia matkustajia ennestaan hajoamaisillaan kansaa pursuaviin sinikeltaisiin rapideihin on tyrmistyttava. Kosketuspintaa syntyy naapureihin. Mutta miksi tilanne, joka tuntuisi Suomessa aivan kauhealta, on Senegalissa ihan luonteva?  

miettii Jorma