No niin. Nyt pitää taas totutella skandeihin ja siihen, että pisteet ja muut pikkujutut ovat oikeilla paikoillaan eikä missä sattuu.

Kaupunki on portugaliksi Estocolmo ja suomeksi Tukholma. Olinko todella vielä eilen Saint Louisin kirkkaasti maalattujen siirtomaa-ajan talojen keskellä?

Taistelu nettilipun printistä tuntuu jo aika kaukaiselta, vaikka tärkeältä. Kalashnikovia heilutellut turvamies Leopold Sedar Senghorin kansainvälisen lentokentän ulko-ovella oli printistä niin ilahtunut, että ei tarvinnut erikseen kysyä, miten olisi käynyt jos minulla olisi ollut jokin elektronisen lennon tunnus vaikka kämmenselkään tai ruutupaperille kirjoitettuna. Siihen olis jätkä suolannut. No ei sentään, mutta sisälle tuskin olisi päässyt.

Printtilipun kanssa kävin vielä lounaalla Fleuve Plus-ravintolassa, jonka siisti vessa oli hieno asia Saint Louisin mittakaavassa. Kuukaudessa en onnistunut kehittämään afrikkalaista rakkoa, jota ei ilmeisesti tarvitse ihan joka päivä tyhjentää. Kolmella eurolla eteen kannettiin lisäksi erinomainen kokonainen grillattu kala tai muu vastaava ateria.

En koskaan päässyt sinuiksi senegalilaisten taksimiesten kanssa, joiden 3-5 kertaiset ylihintapyynnöt olivat minusta yhtä rasittavia kuin kuljettajien haluttomuus ajaa minnekään tai edes ottaa autoon ilman perinpohjaista ranskankielistä ajosuunnitelman vatvontaa. Päätökseni kävellä Faidherben rautasillan yli Saint Louisin saarelta Afrikan mantereelle lipsahti jotenkin siihen, että kävelin sitten koko matkan autoasemalle eli gare routierelle. Paahtavassa auringossa matkaa kertyi 4,5 km. Asemalla hämmensin paikallisia etsimällä vessan, jossa olin jälleen kerran ainoa kävijä. Afrikkalaiset pidättävät, missä on omat hygieniapoliittiset etunsa, joiden kuvailu ei ehkä ole tarpeen. 

Kyyti Saint Louisista Dakariin maksoi 3700 cfa eli 6 euroa, matkaa on 260-270 km. Valkoihoisena minut heitettiin tuttuun tapaan seitsemän matkustajan Peugeotin huonoimmalle paikalle, vasemman takapyörän päälle, minne jostain syystä yleensä kertuu myös aikamoinen bensan käry. Takapenkkiseuraksi sain onneksi kaksi iloista ja kapoista libanonilaispoikaa, jotka flirttasivat keskipenkin kahden nuoren senegalilaistytön kanssa aika mielenkiintoisesti. Autossa oli lisäksi lammas, tätä lähes kaljun lyhytkarvaista senegalilaista sorttia. Lammasta en matkan aikana nähnyt kertaakaan, se oli joko tavaratilassa tai katolla. Mutta ääntä se piti, ja libanonilaispojat lauloivat.

Matka sujui Rufisquen pullonkaularisteykseen ja sen ohi tosi joutuisasti auringon jo laskiessa Dakaria ympäröivien komeiden baobab-metsien yltä. Sitten liikenne vain pysähtyi. Pisin seisonta samassa paikassa valtavan pakokaasupilven sisällä oli puoli tuntia. Kokonaiskestoksi tuli viisi ja puoli tuntia, jossa on lähes pari tuntia liikaa. Kauhean riidan jälkeen kuski heitti koko porukan jollekin huoltoasemalle, olin keskellä Dakaria aivan pihalla, ja lentokentälle alkoi olla jo ainakin ajatustasolla kiireenpoikasta.

Aika helposti löysin vanhan kunnon Dakar Dem Dikkin bussireitin, mutta bussia ei tullut. Aloin metsästää taksia, mutta pari kuljettajaa kieltäytyi viemästä minua Patte d´Oien eli Hanhenjalan risteykseen. Olisi pitänyt tarkemmin osata kertoa minne ajetaan. Lopulta löytyi kaveri, joka ajoi ja minä neuvoin minne ajetaan. Ei se vaikeaa ollut. Korvaus näin jännittävästä matkustajasta oli ruhtinaallinen, maksoin kuskille mitä hän pyysi ja hän pyysi todella paljon. Tänään hänellä varmaan on jo uusi auto.

Hanhenjalan risteyksessä piti käydä matkalla lentokentälle siksi, että iso matkalaukkuni oli säilytyksessä Sunu Ker-keskuksessa. Hain sen tuulispäänomaisesti taksin odottaessa lähikulmalla, keskuksen pojat katsoivat epäafrikkalaisen vauhdikasta menoa aika lailla haavi auki. 

Dakarin kansainvälisellä lentokentällä on ystävänsä ja kriitikkonsa. Odotuspuoli on karuhko, ilmastoimaton tila. Istumapaikkoja on 3 kpl ja tuona iltana kansainvälisiä lentoja oli muutamassa tunnissa kahdeksan. Sadat ihmiset nostavat tunne- ja lämpötilat melkoisiin lukemiin. Kansainvälisellä puolella tsekkauksen jälkeen olikin sitten istumatilaa ja huurrekone hurjana.

Olin siis ostanut netistä Portugalin lentoyhtiön TAPin edulliset lennot Dakarista Lissaboniin ja sieltä edelleen Tukholmaan, alle 400 euroa. Lähtöaika 03.00 aamuyöllä oli toki epämukava. Vieressä matkustanut nuori tyttö oksensi koneessa kuin suihkulähde. Raukka oli tosi kipeä. Lissabonissa turvamies takavarikoi palmuviinipullon, jonka Dakarin kentän myyjä oli jättänyt sinetöimättä. Ehkä joskus sekin selviää, miltä tuo tuote maistuu ja miten tehoaa. Vihreään kevätasuun pukeutuneesta Lissabonista jatkolento Tukholmaan oli jo ruotsalaisen tapaukseton. Vaatetta toki piti pikkuhiljaa lisäillä.

Tukholmassa sataa. Olin jo unohtanut, että sadetta on olemassa, eikä sitä olisi ihan vielä tarvinnut palauttaa mieleen. Ulkolämpötilasta on myös unohtunut joitakin kymmeniä lämpöasteita pois. Mutta olin kaivannut sitä, että saa rauhassa istua ja kävellä. Se on mukavaa pitkästä aikaa. Kohta pitää katsoa, miten pääsee Stadsgårdenin Viking-terminaaliin ja saako paikan Turun laivalle. Eiköhän nuo onnistu.

Jorma