Tsau Ziguinchorista.

Portugalilaiset antoivat nimen kaupungille, jonka nimi on mahdoton lausua.

Dakarista toi laiva Le Wilis. Luulin ostaneeni lipun hyttiin, mutta stuetti opasti

petipaikalle miesten makuusaliin. 15 tuntia Atlantilla meni sopisasti kuin sillit suolassa, mutta ylimaaraisia matkustajia

alukselle ei oteta. Wilisia edelsi Le Joola,

joka vei syyskuussa 2002 ylilastissa mukanaan meren pohjaan yli 2000 matkustajaa.

Wilis on siis uusi alus, tosin ette halua tietaa mita sen vessoille on onnistuttu tekemaan muutamassa vuodessa. Afrikkaan ei kannata tuoda vessanpyttyja, miksi sita ei uskota. Eilen kokeilin taalla hybridimallia, jossa on matala pytty ja sen ymparilla siisti jalusta kykkimisen harrastajille. Nerokas viritys, jota ei oltu hajotettu. Toivottavasti patentoitu!

Halusin pois Dakarista, kun suurkaupunki alkoi tuntua turhan stressaavalta. Aloin

hyperventiloida varsinkin oisin, eli alitajunta ei ollut kai ihan  vakuuttunut paikan turvallisuudesta vaikka valveilla ajatteli etta kaikki on ihan hyvin.

Laiva on paras tapa siirtya Pohjois-Senegalista Etela-Senegaliin, koska valissa on Gambian kaunis mutta maantieoloiltaan Senegaliakin kammottavampi tasavalta. Ziguinchor on 200 000 asukkaan kapitaalikaupunki Casamancen maakunnassa.

Harmaalta Atlantilta Wilis puski Casamance-joen leveaan suistoon, jota reunustavat rantaan asti ulottuvien tuuheiden metsien ymparoimat vuonot. Harvapuustoisesta Sahelista tulevalle metsat ovat suloinen naky, ainakin suomalaiselle sydamelle.

Viikonloppuna tunnelma Ziguinchorissa oli surrealistinen, kuin Gabriel Garcia Marquezin romaanista. Kafkakin tuli mieleen, kun ravintoloissa valitettiin ruoan loppumista, rantabaarissa puolen tunnin odotuksen jalkeen tultiin kysymaan mista olen kotoisin eika haluanko juoda jne. Vesikauppaa ei tahtonut loytya, yksi liike oli auki ja vettakin oli mutta paikallisukko halusi pitaa mulle luennon jostain asiasta vesinassakoiden edessa. Nostin pajattavan murjaanin janoisen voimin sivuun ja pakotin aarimmaisen vastahakoiset liikemiehet ottamaan rahat ja vein 5 litran nassakan mennessani.  

Sanomattakin on selvaa etta kun tulin lauantaina, menin suoraan pankkiautomaatille joka eparoimatta nielaisi heti visakorttini sen suuremmitta selityksitta. Tama on Afrikkaa. Galaksienvalisen avaruuden kokoinen potutus lieveni hieman, kun maanantaiaamuna kortin sai pankista kymmenessa minuutissa ilman totunnaisia loputtomia pajatuksia, vaikerointeja ja esitelmointeja. Tama olikin sitten paivan viimeinen transaktio ilman arvoituksellisia komplikaatioita.

Tai ei sentaan. Kun kaupunki maanantaiaamuna yllattaen herasi ikiunen oloisesta viikonloppuhorroksestaan, lahelta loytyi libanonilaisten kauppa, josta myytiin vetta ihan noin vain. Oudolta se tuntui, ihan kuin Suomessa. Kun rahan antoi, siita ei valitettu etta se on vaaran kokoinen ja ettei olisi vaihtorahaa. Rahasta annettiin oikein takaisin ensi yrityksella. Ihan outoa.

Saatan kadota nettimaailmasta moneksi paivaksi. Pyrin Oussouyeen lahelle Guinea-Bissaun rajaa diola-kansan huomaan.  terv.

Jorma